Metsän morsian

Olipa kerran maanviljelijä, jolla oli kolme poikaa. Kun pojat olivat varttuneet aikuisiksi, isä ilmoitti, että heidän oli aika hankkia itselleen vaimot. Vanhin kysyi, mistä morsiamia pitäisi lähteä etsimään. Isällä oli siihenkin ratkaisu: jokainen kaataisi puun ja lähtisi kulkemaan siihen suuntaan, johon se osoittaisi. Kunhan matkaa jatkaisi tarpeeksi pitkälle, sopiva morsian kyllä löytyisi.

Seuraavana päivänä veljekset tekivät työtä käskettyä. Vanhimman puu kaatui pohjoiseen. Hän oli tyytyväinen, sillä siinä suunnassa sijaitsi tila, jonka kaunista tytärtä hän ihaili. Toisen veljen puu osoitti etelään, missä asui tyttö, jonka kanssa hän oli usein tanssinut. Nuorimman pojan, Veikon, puu puolestaan kaatui suoraan metsää kohti.

Vanhemmat veljet saivat tästä mainion pilkan aiheen. Veikko saisi heidän mukaansa kosia susien tai kettujen tyttäriä, sillä metsässähän asui vain eläimiä. Veikko ei kuitenkaan aikonut muuttaa suunnitelmaa vaan lähti rohkeasti puunsa osoittamalle tielle.

Mitä syvemmälle metsään hän kulki, sitä epävarmemmaksi hän tuli. Kuinka hän löytäisi ihmismorsiamen seudulta, jolla ei näkynyt ihmisasumuksia? Viimein hän saapui pienen mökin ovelle, työnsi sen auki ja kurkisti sisään. Huone vaikutti tyhjältä. Pöydällä tosin istui pieni hiiri sukimassa viiksiään, mutta eihän hiirtä laskettu.

»Täällä ei ole ketään», Veikko sanoi ääneen.

Hiiri keskeytti toimensa ja huomautti moittivasti olevansa paikalla. Veikko vastasi, että se oli pelkkä hiiri. Tämä ei kuitenkaan suostunut sivuutettavaksi vaan kysyi, ketä vieras oli toivonut löytävänsä.

Veikko kertoi etsivänsä morsianta ja selitti, miten isän antama neuvo oli johdattanut hänet metsään. Veljet löytäisivät varmasti vaimot helposti, mutta hän joutuisi palaamaan tyhjin käsin ja häpeämään epäonnistumistaan.

»Mikset ottaisi minua morsiameksesi?» hiiri ehdotti.

Veikko nauroi ajatukselle. Kuka nyt hiiren kanssa kihlautuisi? Hiiri vastasi vakavasti, että hän voisi valita huonomminkin. Pienestä koostaan huolimatta se osaisi rakastaa ja pysyä uskollisena. Kun se katsoi Veikkoa kirkkailla silmillään, tämä alkoi pitää siitä yhä enemmän. Sitten hiiri lauloi niin kauniisti, että Veikko unohti pettymyksensä. Lähtiessään hän suostui kosijaksi. Hiiri ilahtui ja lupasi odottaa häntä, viipyisi hän kuinka kauan tahansa.

Kotona vanhemmat veljet kehuivat kilvan morsiamiensa punaisia poskia ja pitkiä vaaleita hiuksia. Veikko vaikeni, kunnes he alkoivat kysellä hänen morsiamensa terävistä korvista ja hampaista. Silloin hän kertoi löytäneensä lempeän pienen olennon, jolla oli samettinen puku. Kun morsian istui laulamassa hänelle, hän oli täysin onnellinen. Veljet nimittivät tätä ivallisesti prinsessaksi, joskaan heitä ei miellyttänyt ajatus nuorimman veljen hienosta tuttavuudesta.

Muutaman päivän kuluttua isä halusi kokeilla tulevien miniöidensä taitoja. Kunkin pitäisi lähettää hänelle itse leipomansa leipä. Vanhemmat pojat olivat varmoja morsiamistaan, mutta Veikko ei ollut koskaan kuullut leipovasta hiirestä. Hän saapui metsämökkiin alakuloisena.

Hiiri tanssahteli ilosta nähdessään hänet, mutta huomasi pian hänen huolensa. Kuultuaan leipätehtävästä se vakuutti, ettei Veikon tarvitsisi palata kotiin tyhjin käsin. Sitten se soitti pientä hopeakelloa. Mökkiin vilisti satoja hiiriä odottamaan käskyjä. Morsian pyysi jokaista hakemaan yhden jyvän hienointa vehnää. Kun hiiret olivat palanneet, se leipoi kauniin vehnäleivän.

Seuraavana päivänä isä sai vanhimmalta pojaltaan ruisleivän ja toiselta ohraleivän. Molemmat kelpasivat hänelle hyvin. Veikon tuoma valkoinen vehnäleipä sai hänet kuitenkin ihmettelemään, kuinka varakkaan morsiamen poika oli löytänyt.

Veljet tiedustelivat pilkallisesti, miten prinsessa hankki hienot jauhonsa. Veikko kertoi yksinkertaisesti hopeakellosta ja palvelijoista, jotka toivat vehnänjyvät. Tämä herätti veljissä niin ankaraa kateutta, että isän täytyi nuhdella heitä. Jokainen morsian oli leiponut osaamisensa mukaan ja voisi omalla tavallaan olla hyvä vaimo. Ennen vierailukutsua isä halusi silti vielä nähdä näytteet heidän kutomistaan kankaista.

Vanhemmat veljet ilahtuivat, sillä heidän morsiamensa olivat taitavia kutojia. Veikko sen sijaan lähti jälleen metsään epäillen pienen hiiren kykyjä. Morsian otti hänet lämpimästi vastaan ja kysyi pian, tarvitsiko isä tällä kertaa jotakin muuta.

Veikko kertoi kangastoiveesta ja tunnusti pelkäävänsä, ettei hiiri pystyisi sitä täyttämään. Tämä vakuutti osaavansa kutoa siinä missä leipoakin. Hopeakello helähti, ja hiiripalvelijat juoksivat paikalle. Nyt niiden piti tuoda kukin hieno pellavakuitu. Kun kuidut oli valmisteltu ja kehrätty, hiirimorsian kutoi niin ohuen ja kauniin pellavakankaan, että se mahtui taiteltuna tyhjään pähkinänkuoreen.

Kotona Veikko piti kuorta aluksi taskussaan. Hän arveli hienon työn saattavan veljet häpeään. Vanhimman morsian oli lähettänyt karkeaa puuvillakangasta, toisen puuvillan ja pellavan sekoitusta. Isä piti niitä käyttökelpoisina ja pyysi sitten Veikkoakin näyttämään oman näytteensä.

Veljekset purskahtivat nauruun nähdessään pähkinänkuoren. Oliko Veikon morsian lähettänyt pähkinän kankaan asemesta? Nauru kuitenkin tyrehtyi, kun isä avasi kuoren ja ravisteli esiin pitkän, hienon pellavakankaan. Hänen ihailulleen ei ollut loppua. Veikko selitti jälleen, kuinka hopeakello kutsui palvelijat ja morsian antoi niille tehtävän. Nyt isä halusi nähdä kaikki morsiamet omin silmin. Vierailu sovittiin seuraavaksi päiväksi.

Matkalla metsään Veikko ajatteli veljiensä varmasti nauravan hänen hiirelleen. Mutta mitä siitä? Morsian oli ollut hänelle hyvä ja uskollinen. Hän piti siitä eikä suostuisi häpeämään sitä muiden edessä.

Hiiri innostui kutsusta ja ilmoitti haluavansa matkustaa asianmukaisesti. Kellon soitua paikalle tuotiin pähkinänkuorivaunut, joita veti viisi mustaa hiirtä. Edessä istui hiiriajuri ja takana hiiripalvelija. Veikko ajatteli yhä veljiensä naurua, mutta itse hän ei nauranut. Hän kulki vaunujen vierellä, rauhoitteli morsiantaan ja kertoi isänsä olevan lempeä vanhus.

Metsän laidassa heidän oli ylitettävä joki kapeaa siltaa pitkin. Keskellä siltaa tuli vastaan mies, joka hämmästyi pientä seuruetta. Hän kumartui katsomaan, nauroi ja työnsi jalallaan vaunut, morsiamen, palvelijat ja kaikki viisi vetohiirtä alas veteen.

Veikko huusi tuskissaan. Mies oli hukuttanut hänen rakkaan morsiamensa! Tuntematon piti häntä hulluna ja kiirehti pois. Veikko jäi katselemaan jokea kyyneleet silmissä. Menetettyään hiiren hän ymmärsi entistä selvemmin, kuinka syvästi rakasti tätä.

Silloin vastarannalle nousivat kultaiset vaunut, joita veti viisi komeaa hevosta. Ajuri piti ohjaksia, palvelija istui takana, ja vaunuissa säteili kaunis prinsessa samettipuvussaan. Tämä viittasi Veikon luokseen ja pyysi häntä istumaan viereensä.

Hämmästyneelle nuorukaiselle prinsessa selitti olleensa pieni hiiri. Hän oli elänyt lumouksen alaisena. Se saattoi murtua vain kahden ehdon täyttyessä: yhden ihmisen oli otettava hänet morsiamekseen ja toisen hukutettava hänet. Veikko ei ollut hävennyt häntä hiirenä eikä kai hylkäisi häntä nyt, kun hän oli jälleen prinsessa.

Yhdessä he ajoivat isän talolle. Perhe tuli ulos kumarrellen, kunnes Veikko kutsui isäänsä ja tämä tunnisti poikansa. Vanhemmat veljet valittivat huonoa onneaan: jos heidänkin puunsa olisivat kaatuneet metsään, hekin olisivat löytäneet prinsessat. He erehtyivät. Veikon onni ei johtunut puun suunnasta vaan hänen vilpittömästä hyvyydestään, joka oli ulottunut pieneen hiireenkin.

Saatuaan isän siunauksen pari matkusti prinsessan valtakuntaan ja vietti häät. He elivät onnellisina, sillä he rakastivat toisiaan ja pysyivät toisilleen uskollisina.