Sadon jako

Mikko-ketun ja Pekka-suden yhteinen ohrapelto oli viimein valmis korjattavaksi. Ne leikkasivat kypsyneen viljan, kokosivat sen lyhteiksi ja levittivät lyhteet kuivumaan riiheen, rakennukseen, jossa jyvät erotettaisiin varsista. Kun puinnin aika koitti, ne pyysivät Osmo-karhua auttamaan.

Osmo vastasi myöntävästi, ja kolmikko tapasi sovittuun aikaan. Pekan mielestä ensimmäiseksi oli ratkaistava työnjako.

Kettu kiipesi ripeästi katon tukirakenteiden luo ja ilmoitti ottavansa huolekseen niiden kannattelemisen.

– Minä pysyn täällä tukemassa palkkeja. Näin teitä ei uhkaa mikään vaara siitä, että ne putoaisivat ja vahingoittaisivat teitä. Te voitte työskennellä siellä alhaalla kaikessa rauhassa. Luottakaa vain minuun, minä huolehdin teistä!

Osmo alkoi lyödä kuivaa ohraa varstalla, puintiin tarkoitetulla lyöntivälineellä. Pekka erotti irronneiden jyvien joukosta kevyet kuoret eli akanat. Mikko puolestaan täydensi omaa osuuttaan työstä pudottamalla silloin tällöin puunkappaleen ahertajien päälle.

– Varo vähän! Tahdotko tappaa meidät? alhaalta huudettiin.

Kettu vastasi moitteisiin. Sen ystävillä ei ollut käsitystäkään siitä, kuinka vaikeaa kaikkien näiden kattopalkkien piteleminen oli. Niillä oli suorastaan hyvä onni, että alas pääsi putoamaan vain jokin pieni pala silloin tällöin. Ilman Mikkoa ne olisivat varmasti molemmat saaneet surmansa.

Karhu ja susi tekivät työtään yhtäjaksoisesti. Kun ne lopulta saivat kaiken valmiiksi, Mikko loikkasi katon alta lattialle. Hän venytteli näyttävästi, kuin raskain urakka olisi koko ajan ollut hänen harteillaan.

– Onneksi minun osuuteni päättyi! En olisi kyennyt kannattelemaan kaikkea enää kovin pitkään.

Työn päätyttyä Pekka nosti esiin seuraavan kysymyksen: miten heidän satonsa oli jaettava?

Mikko ei tarvinnut miettimisaikaa. Hän viittasi lattialla oleviin kolmeen kasaan.

– Meitä on kolme, ja katsokaahan: satomme on jo jaettu kolmeen osaan. Suurin kasa kuuluu tietenkin suurimmalle meistä, siis Osmolle. Keskikokoinen kasa tulee sinulle, Pekka. Minä olen pienin, joten minulle jää pienin kasa.

Karhu ja susi hyväksyivät tämän näennäisen selkeän periaatteen. Osmo sai suuren olkikasan, Pekka kevyet akanat ja Mikko pienen kasan puhdasta viljaa. Jaon perustaksi riitti kunkin osan koko; sen sisältö ei muuttanut muiden mielipidettä.

Seuraavaksi ne lähtivät yhdessä myllyyn valmistamaan jauhoja. Kun myllynkivi pyöri Mikon ohranjyvien päällä, jauhamisesta syntyi karkea, raapiva ääni. Osmo kiinnitti eroon huomiota ja sanoi Pekalle, että ketun vilja kuulosti toisenlaiselta kuin heidän omat osuutensa.

Tämäkään havainto ei vienyt Mikkoa neuvottomaksi.

– Sekoittakaa joukkoon vähän hiekkaa, hän neuvoi. – Sen jälkeen teidänkin osuudestanne kuuluu sama ääni.

Karhu ja susi tekivät työtä käskettyä. Toinen lisäsi hiekkaa olkiinsa, toinen akanoihinsa, ja ne käynnistivät myllynkivet uudelleen. Nyt niidenkin jauhamisesta kuului karkea raapiva ääni, juuri kuten Mikko oli luvannut.

Vastaus tyydytti niitä täydellisesti. Ne lähtivät kotiin siinä uskossa, että talven ruokavarastot olivat yhtä hyvät kuin ketulla. Kun mylly kuulosti samalta, niiden mielestä myös lopputuloksen täytyi olla samanarvoinen.